Jankan kanssa...

Jankan aikanaan halusin nimenomaan harrastuskaveriksi. Lapinporokoiraan olin rotuna ihastunut jo kauan aiemmin, ja 2005 viimein pystyin sellaisen hankkimaan.

Janka on arjessa ollut helppo ja leppoisa koira. Sen sijaan harrastaminen sen kanssa ei ole ihan haasteetonta. Agilityyn (laji, jota en koskaan ala taatusti harrastaa;) tutustuin ja ihastuin Jankan kanssa 2006. Nopeutta, urheilullisuutta ja ketteryyttä vaativa laji ei kuitenkaan selkeästi ollut Jankan juttu.

Hakuilua olimme puuhastelleet pennusta asti, oman ja sopivan treeniryhmän löytyminen vaan oli alkuun hankalaa. Lopulta pääsimme ensin lappalaisten rotuyhdistyksen omaan treeniryhmään, ja myöhemmin lisäksi TuuKK:n alaiseen porukkaan. (TuuKK = Tuusulan Kennelkerho)

Janka oli aika hyvässä vauhdissa jo 2008 alkuvuodesta. Se haki valmiita maalimiehiä sivurajalta, ja ilmaisi melko hyvällä haukulla siihen saakka, että minä ehdin paikalle.

Sitten Janka teki pennut, ja mammalomalta palattua mikään ei enää ollut niinkuin ennen. Siitä lähtien, eli syksystä 2008, olemme tahkonneet Jankalle motivaatiotreeniä, hakua avuilla, ilman apuja, pehmeällä kädellä ja tiukemmin vaatimalla.

Mikään ei toimi kauan. Kouluttajamme Sari (kiitos vain pitkämielisyydestä:) raastaa hiuksiaan meidän kanssa. Janka on eriskummallisella tavalla jotenkin lyönyt koko homman lomalle. Kyse ei näytä varsinaisesti olevan kettuilusta tai pottuilusta. Jankaa vaan ei kiinnosta, ja käytös on sen mukaista. Edes ahneus ja herkkupalkka ei riitä voittamaan evvk-asennetta.

Ohjaajapehmeänä koirana Janka toisaalta ei kestä yhtään "hetsausta", vaan se ainoastaan saa sen paineistumaan. Tällöin pieni toimintakyky "pääsee oikeuksiinsa", ja Janka tekee totaalilakon.

On ihan siinä ja hilkulla, jatkanko tätä(kään) lajia Jankan kanssa, vai koetanko löytää jotain sille sopivampaa. Hampaat irvessä harrastaminen ei innosta, mutta tyhmältä tuntuisi laittaa rouva eläkkeelle alle 4-vuotiaana. Toisaalta: ellei Janka itse oikeasti kaipaa mitään erityistä ja ohjattua tekemistä, niin mikäs siinä sitten.. Vielä en kuitenkaan anna periksi.

Toisaalta olen kiitollinen Jankan haastavuudesta. Kuten Sari nauroi, se on opettanut ainakin ohjaajan nöyräksi ja ei-ahneeksi. Kun tulee pienikin onnistuminen, olen aidosti onnellinen. Toisaalta onnistumisen jälkeen en ahnehdi yhtään ylimääräistä riskillä toistoa, vaan lopetan varmasti ajoissa, hyvään suoritukseen.

Sirna on ihan toista maata, ja sen kanssa on mukava ottaa välillä treeniä haussakin :) Se palauttaa uskon siihen, etten minä pilaa koiraa toisensa jälkeen, vaan että Panksisessa tosiaan on omat haastelliset luonteen piirteensä harrastamista ajatellen.